Ajatukseni sinkoilevat sinne tänne kun koitan keskittyä perunoiden paistamiseen. Eteemme pysäköi ennen 2000-lukua valmistunut matkailuauto, jonka katon homepilkut pistävät silmään. Koen tyytymättömyyttä. Rauhamme on rikottu. Joku tunkeutui juuri pihallemme, jolla olen saanut rauhassa temmeltää ilman kenenkään katseita, ääniä tai tuoksuja. Nyt haistan toiset ihmiset jatkuvasti, ja kuulen myös. Olen sellaista sorttia, että kaipaan omaa rauhaani aika paljon. Varsinkin nyt, kun vihdoin pääsin taas laskeutumaan siihen tilaan, jossa mieleni vaeltelee jylhiä sisäisiä vuoristoisia polkuja ja koskettelee mystisiä kalliomaalauksia, joista avautuu ovia uusille kertomuksille. Rauhani on rikottu, samoin se matka siellä sisällä. Taas joudun olemaan ja muovaamaan itseni sopivaksi ympäristöön. Miksi se on niin vaikeaa?! Miksi tarvitsen omaa rauhaa ja yksityisyyttäni niin paljon?! Koen häpeää ja syyllisyyttä siitä, miten vaikeaa minun on välillä olla ihmisten seurassa. Toivoisin olevani toisin.
Matkamme alkoi joitain viikkoja sitten hymyissä suin. Finnlinesin upea lautta kuljetti meidät ja kotimme Naantalista Kappelskäriin. Maanantain työmatkaliikenne tarjosi meille rauhallisen ilmapiirin kevyen hissimusiikin soidessa ympäri laivaa. Ei tuttua hälinää, ei parfyymien käryä, vaan seesteistä ja rauhallista meren ylittämistä. Laivalta löytyi kuntosali ja spa-osasto, jolle tietysti menimme. Teimme yhdessä rankan treenin, jonka jälkeen menimme tyhjälle spa-osastolle massiivisiin saunoihin katselemaan sumuisia Itämeren maisemia. Börsät vielä ravintolasta naamaan ja oltiinkin jo Kappelskärissä. Tunnin ajo ja olimme ensimmäisessä puskaparkissa Suomen rajojen ulkopuolella. Voilá.
Nopeasti kävi ilmi, että väärinkäsityksen johdosta seuraavat kolme päivää tulisivat sisältämään huomattavan määrän enemmän ajoa kuin alunperin oli suunniteltu. Tarkoitus oli painaa Ruotsin läpi kohti Saksan Weilheimia, joka sijaitsikin eteläisessä Saksassa pohjoisen sijaan. “Ei se ole kuin ajaa vain.” tokaisin kun ihmettelimme karttaa. Eikä se tosiaan ollut muuta kuin ajoa vain, mutta hyi helvetti miten sekin lopulta painoi.
Kappelskäristä Trelleborgiin matka sujui maisemia ihmetellessä. Ruotsissa oli tuttua ja turvallista. Biltemassa pyörähdyskin tapahtui kuin rutiinilla. Ruotsi oli lopulta nopeasti ajettu loppuun ja lautta kohti Rostockia lipuikin pian jo meren yli. Aamulla klo 5.30 pärähti hytin radio soimaan, olimme satamassa. Auto ulos lautasta ja sataman lähelle puskaan vielä hetkeksi jatkamaan yöunia. Sieltä suht sujuvaa kyytiä Braunsbedraan, josta löytyi oiva puskaparkki. Illallista syödessämme viereisessä tehtaassa alkoi hälyttimet huutamaan tuttua vaaramerkki-ääntää. Minä innoissani pingahdin tuoliltani pystyyn kurkistelemaan ikkunoista ja selaamaan puhelinta, kun Marianne lähinnä vain triggeröityi vaahtoamisestani. Seuraavana päivänä summerit soivat uudelleen ja puhelimenikin yhtyi huutoon. Hälytysjärjestelmän-testipäivä.
Weilheim.
Pieni tauko purkkielämään Mariannen keikkojen ajaksi. 3 yötä hotellissa kauniissa Weilheimin kylässä. Esiintymisiä hänelle ja kuvaamista ja ruoan metsästämistä minulle. Suoritusvaihde tuntui olevan päällä, putkinäkö virittynyt ja kaikki oli jokseenkin puhaltelua, hampaat irvessä kyntämistä. Ajattelin, että tämän kun tästä rutistan niin helpottaa. Koitin ottaa aikaa itsellenikin, mutta en oikein löytänyt itseni pariin. En oikein osannut. Muutamia hyviä keskusteluja Mariannen kollegoiden kanssa, ja yksi pitkälle venynyt aamiainen tekivät rakoa suorittamiseen, joka kuitenkin pysyi yllä vielä Weilheimistakin poistuttua.
Festareiden jälkeen metsästin meille kylpylän eteläisestä Saksasta Alppien tuntumasta. Suolaliuoksessa kelluessamme rentouduimme molemmat parhaamme mukaan. Pienet haavaumat muistuttivat olemassa olostaan 28% suolaliuksessa lilluessa. Saunaan mentiin suomalaiseen tapaan alasti, mutta kiukaalle ei heitetty vettä, joka oli minusta aivan älytöntä. Onneksi sentään kulttuuriin tuntui kuuluvan hiljaa oleminen, ja saunarauhasta sai täten nauttia. Löylyjen puuttuminen jätti saunasta kieltämättä vähän vaisun kokemuksen. En osannut oikein rentoutua, levottomana rimpuilin kehossani kaikesta yrityksestä huolimatta.
Turhautuminen puskaparkkeeramisen vaikeudesta alkoi valottua tällaisen turistikeskuksen ympärillä. Yöpymiskieltoja parkkiksilla ja parkkiksia joihin ei edes korkeammalla autolla voinut ajaa. Aloin kokea olevamme kutsumattomia vieraita. Ei haluttuja nihkeitä ja tympeitä likaisia karavaanareita. Turhautuminen levisi holtittomasti mielessäni ja purin sitä kirjoittamalla: “Olemme Saksassa, jossain asuinalueella “puskaparkissa”. Lähellä kaikki parkkipaikat ovat maksullisia tai jotenkin muuten kiellettyjä yöpymispaikkoja. Halusin tulla vain sanomaan ilman minkäänlaista rationaalista ajattelua, että tämä homma on aivan vtun naurettavaa pskaa. Miksi kukaan haluaa ajella ympäri maita ja mantuja jollain vtun autolla? Mikä vttu tässä on se juttu?”
Tyytymättömyyteni levisi suhteeseemme ja oikeastaan kaikkeen. Haaveilin purjehduksesta ja kaipasin jonnekkin väljemmille vesille. Sinne missä ei ihmisiä näy, eikä moottorin ja renkaiden humina tuki korvia kaikelta hiljaisuudelta. Jonnekkin jossa saisin vapaammin kulkea. Olin kuormittunut. Aivan todella loppu. Jotenkin kaikki oli yhtäkkiä liikaa. Kaikkea oli liikaa. Kaipasin itseeni, ja omaan pesääni. En osannut irrottautua ja hengitellä, vaikka kuinka yritin. Suoritin vain kaikkea, ja keksin lisää suoritettavaa. Suoritin itseeni menemistä, eikä siitäkään tullut mitään. Jotakin piti kokoajan jollain mikrotasolla vähän säätää ja kikkailla, jotta olo muuttuisi. Onneksi lopulta löytyi puskaparkki oikeasti puskasta, jossa saimme olla keskenään rauhassa kaksi päivää. Oloni alkoi helpottua. Sain olla itsekseni ja ulkona. Siinä taisin saada taas jostain oleellisesta kiinni. Kaipaan tyhjyyttä, niinkuin kaipaan kehollisuutta ja liikuntaakin. Ja jokin ajatus myös siitä, että kyntämisellä tai grindaamisella jonkin eteen tarvitsee olla jokin finaali, joka katkaisee suorittamisen ja antaa palkinnoksi hedelmiä onnistumisesta. Omaa tyhjää aikaa unohtamatta.
Kaikesta emme varmaan voi kirjoittaa, Marianne pohtii makoillessa piknik-viltillä upeassa puskaparkissamme luomutilojen kupeessa kiimaisten lehmien laitumien vieressä. Tilasimme myös vessan kun Mariannen on vaikeaa osua välillä purkkiin (kaikesta ei varmaan voi kirjoittaa). Auto on kuitenkin toiminut vallan mukavasti tähän asti. Onhan tässä reissua alla jo viikko, eikä ole kuin kolme sulaketta palanut. Jotain irtonaisia sähköjohtojakin on tullut vastaan kun olen vikoja etsinyt. Onneksi on koulut käyty, tai en tiedä onko se onneksi, kun ottaa niin paljon päähän huolimattomasti tehdyt sähkötyöt. Ajaminen myös tuntuu sujuvan mukavasti, ja siinä on saanut välillä sitä kaivattua omaa aikaa. Tiet ovat saksassa hyvässä kunnossa ja ylipäätään ajokulttuuri on mielestäni toimiva.
Mistä hakea vettä ja miten roskat kierrättää?
Sitten länteen, kohti Ranskaa.